Tykkään lukea lehtiä saunassa. Muualla niitä harvemmin nykyään kerkeän lukea, ja tuon puolituntisen lauteilla haluan käyttää siihen että nostan jalat seinälle ja LUEN. Rästilehtiä on kertynyt paljon, viime kerralla otin kaapista erään Kodin Kuvalehden numeron 7/2012.
Minna McGillin pääkirjoitus kyseisestä lehdestä:
Tuhiseva tyttö
"Youtube saa kilpailijan, kun tytär löytää tietokoneelta perheemme vanhat videopätkät. Ne vievät hänet hetkessä vauva- ja taaperovuosiin, joita kymmenvuotias ei muista. Mutta muistanko minäkään? Riittävästi ainakaan? Vaikkapa sitä vuosien takaista syksyistä sunnuntaita, jota isä on videokameransa kanssa todistanut.
Tytär ei taida olla vielä yhtä vuottakaan mutta on oppinut jo jotain merkittävää elämässä: painovoiman lain. Hän istuu syöttötuolissa ja lusikoi sosetta. Kun hän päästää irti lusikasta, se tipahtaa lattialle. Kun hän saa lusikan uudelleen käsiinsä, hän tiputtaa lusikan uudelleen. Ja uudelleen. Ja mitä useammin hän tempun tekee, sitä paremmalta se alle vuoden ikäisestä tuntuu. Hän hihkuu ja heiluu ja kikattaa, eikä saa tarpeekseen.
Tytärtä naurattaa nyt ja taitaa vähän nolostuttaakin. Mutta minun on pakko tehdä asiaa keittiöön. Hakea pala talouspaperia ja pyyhkiä silmäkulmat. Miksi sä itket, kysyy lapsi, joka jo huomaa ihan kaiken. Vaikka parhaansa tekisi, ettei huomaisi. Miten tämän kaiken lapselle selittäisi?
Elämänkulun ja siihen liittyvän väistämättömän haikeuden. Mennyttä ei sa takaisin, vaikka muistot jäävätkin. Ja paljon ihminen muistaa mutta vielä enemmän unohtaa. Jopa niitä arjen upeita pieniä hetkiä ja asioita, joita ei pitäisi.
Unohtukoot kännykkä ja avaimet vaikka joka päivä, lupaan ne etsiä, kunhan muistan arjesta ja eletystä elämästä jotain oleellista.
On jo myöhäinen ilta kun kirjoitan tätä. Tytär nukkuu vieressäni, poikkeuksellisesti tänä maaliskuun yönä. Niin kuin aina, kun isä on matkoilla.
Katson häntä ja päätän painaa näyn mieleeni. Juuri tämän hetken.
Ja äidin pienen tuhisevan tytön, pehmolelu kainalossaan."
Mainio teksti ja niin totta. Vaikka tekstissä ei suoraan viitata nykyiseen sosiaalisen median liikakäyttöön, itse koen sen niin että OLE ENEMMÄN LÄSNÄ.
Olen aivan liian koukussa nettiin ja tiedostan sen. Facebookissa pitää roikkua ihan koko ajan, joskus jopa vauvaa syöttäessä! Täytyy olla perillä mitä mammaryhmissä tapahtuu, kirppissivustoilla myös pitää päivystää ettei mene mikään sivu suun. Instagramiin täytyy lisätä kuvia ja muutenkin olla kokoajan tavoitettavissa. Aika sairasta. Mutta se tuntuu nykyään olevan ihan normaalia. Kyläillessäkin kaikki näpläävät puhelintaan ja istutaan hiljaa. Jopa keskustellaan somessa vaikka istutaan vierekkäin. Haloo minä ja muut!! Mikä meitä vaivaa? Tätä blogia tykkään kirjoittaa, kun tämä on vähän niin kuin päiväkirja. Mutta aion rajoittaa muuta netin käyttöäni, ja uskon että se on vapauttavaa.
Haluan olla läsnäoleva äiti Helmille, ja minun ei tarvitse ihan kokoaikaa ottaa kuvaa ja laittaa sitä someen samalla sekunnilla, vaan voin pelkästään nauttia ajasta tyttäreni kanssa. En halua, että hän muistaa lapsuudestaan sen että äiti on aina puhelin kourassa. En tarkoita tällä kirjoituksellani sitä, että esim. facebook olisi huono asia. Päinvastoin, olen saanut sieltä paljon vertaitukea mm. muilta äideiltä meidän ihanissa mammaryhmissä. Roikun siellä vain liikaa, ja se on ihan itsestäni kiinni.
Laitan huomisesta alkaen itselleni ihan rajat joiden puitteissa saan olla tietokoneella tai puhelimella (muuten kuin soittaessa/vastatessa) päivän aikana, ja se määrä on 1,5 tuntia. Puolentoista tunnin aikana bloggaan (haastavaa kun tämä on aikaavievää mutta ehkä selviydyn), tarkistan facesta mitä kellekin kuuluu esim. mammaryhmissä ja piipahdan myös instassa ja luen muita blogeja ja uutisetkin voisin vilkaista. Ja jotta pysyn ruodussa, pistän terhakkaasti munakellon soimaan aina tietyksi ajaksi etten vain sorru.
Onnistunko? Kuka lähtee mukaan?
.jpg)
